Jostainhan se on aloitettava

Jostainhan se on aloitettava, aloitetaan vaikka tästä.

En ole koskaan ollut “blogi-ihminen”, mutta mietin, että olisiko kavereista ja perheenjäsenistä, opiskelutovereista jne. mukava lukea vähän niin kuin päiväkirjamaisia otteita valokuvaajaopinnoistani. En keksi, että mistä muustakaan voisin postailla tälle sivustolle. Koirakuviot ja -jutut kulkevat omaa polkuaan facessa. So be it.

Yritän kertoilla viikkotehtävistäni ja lähiopetusviikonlopuistani ja niiden etätehtävistä – kutakin tehtävää suorittaessani. Yritän myös muistaa kuvata esim. puhelimella kuvaussetuppini postaukseen, jotta mahdollisilla kiinnostuneilla tulisi jokin käsitys, mitä mikäkin kuva on vaatinut. Yritän avata tehtävänannon ja ideani kuvani taustalla.

Niin, mä yritän!

En palaa kuitenkaan opintojen alkuun – aloitan tuoreimmasta viikkotehtävästä.

Maaliskuu 2019 – Jälki

Maaliskuun ekan viikkotehtävän asetti opiskelutoverini Eveliina. Teemana “jälki”. Ensimmäisenä minulle tuli mieleen – tietenkin – jäljet lumessa, mutta ajattelin, että tässäkin tapauksessa minun täytyy ajatella laatikon ulkopuolelta. Jäljet taivaalla, puussa, seinillä, iholla…? Arvet? No, ei ne on rumia. Tatuoinnit? Hmmmm, niistä saattaisi saada jotain irti.

Mielessä pyöri heti mustavalkototeutus tatuoijasta ihon kimpussa, mutta ehkä idea sittenkin olisi liian hankala. Kuvausajan sopiminen tatskaajan kanssa, kuvausluvan kysyminen tatskattavalta asiakkaalta…Helpompaa oli etsiä ystäväpiiristä ihminen, jolla on joku komea tatuointi. Kokohiha, iso käsivarsitatuointi tai vaikkapa selkä, tai jalkapöydät. Kyselin varovasti facessa, että löytyisikö minulle sitä kautta kuvattavaa. Ja heti tärppäsi. Kaikkea oli tarjolla – minun tarvi vain valita kuvausaiheeni.

Sovimme selkätatuoinnin kuvauksesta Sannan ja miehensä Mikon (jonka selkä oli kyseessä – näin ne naiset hanskaa keskenään asioita facessa) kanssa kajaanilaisten jenkkiautoharrastajien kerhotiloissa talvilomani aikana. Halusin mustavalkokuvan melko luonnollisella valaistuksella, joten en pakannut mukaani hirveänä valaisuvälineistöä. Valaisinjalan, pienen Nissinin käsisalaman ja siihen hunajakennon välähdyspään eteen. Ja pienen käsivalaisimen avustajalle. Mukana oli myös pari heijastinta, mutta niitä en käyttänyt. Toivoin, että tilaan tulisi myös luonnonvaloa jostain suunnasta.

Suureksi ilokseni autotallissa oli ikkunoita vastakkaisilla seinustoilla. Vasemmalta tilaan lankesi jopa vähän liian kirkas auringonpaiste, mutta se loi autojen konepelteihin hienoja kiiltoja ihan luonnostaan. Ainoastaan varjopuolia piti valaista lisävaloilla. Selkään salamaa ja käsivalaisimella valoa auton keulaan. Täts it. Valitettavasti en ottanut kuvaa valaisusetupista, mutta lupaan tehdä sen seuraavalla kerralla.

Otin noin parikymmentä kuvaa erilaisilla valaistusratkaisuilla (salama kauempana ja välillä lähempänä tai viistommin selkään nähden) ja polttoväleillä. Suljinaikaa tai ISOa en juurikaan säätänyt, vaan menin niiden suhteen ennakkoon ajattelemillani arvoilla. Objektiivina mulla oli vanha työjuhta 70-200 mm f2.8 L USM.

Lopulliseksi otokseksi valikoitui tiukimmin rajattu kuva koko setistä. Siinä oli lähtökohtaisesti paras valo ja kuvankäsittelyä ei hirveästi tarvittu. Nostin kontrastia sekä valoja ja varjoja lähimpiin kohteisiin. Tummensin hieman reunoja joka puolelta, jotta sain omaa silmääni miellyttävän tumman tunnelman.

Jaa postaus